Monia vaiheita sain kokea toimiessani noin 3,5 vuotta omaishoitajana. Alun huoli jaksamisesta kaikkosi omaishoitajien vertaistukiryhmissä sekä nähdessäni mieheni nauttivan suunnattomasti Taukopirtin toiminnasta. Kun kerroin aamupalalla, että tänään on Taukopirtti, mies istui olohuoneen soututuolissa takki ja lakki päässä, kengät jalassa ja kinttaat kädessä tunnin valmiina lähtöön. Kerho oli hänelle todella mieluinen paikka, jonne oli aina intoa mennä.
Mieheni muistisairaus ilmeni asioiden unohtamisena. Viimeisenä kesänään käydessämme markkinoilla mieheni yllättäen katosi. Ei löytynyt kojuilta juttelemasta kavereiden kanssa, joten soitin läheisilleni. Lopulta kuulin naapurissa asuvalta siskoltani, että mieheni on kotona touhuamassa. Hän oli kävellyt taksitolpalle ja ottanut taksin kotiin. Vaimo unohtui markkinoille, mutta koti oli tärkeä ja terävästi mielessä. Myös verstaan työkalut unohtuivat välillä milloin minne, mutta aina yhdessä etsimme. Yksi työkalu löytyi kahden viikon etsintämme jälkeen ja otin mieheni iloisesta ilmeestä kuvan. Emme olisi saaneet kokea näitä ilon hetkiä ja nauruja ilman omaishoitajuutta.
Vertaistukiryhmästä ja Taukopirtiltä saamamme tuki, hyvyys ja usko jaksamiseen olivat tärkeitä. Saimme luottamusta siihen, että pärjätään kahdestaan kotona. Energinen mieheni oli oikea Pelle Peloton eikä häntä olisi kenties voinut verstaaltaan viedä pois. Yhtenä talvena hän käytti usean viikon, purki vanhasta pyykkikoneesta rummun, asensi siihen led-valot ja saimme kauniin joulukoristeen pihalle.
Kaikista tärkeimmät asiat kuten ystävyys, hellyys ja rakkaus läheisiä kohtaan eivät kuitenkaan koskaan unohtuneet. Ne tukivat molempien jaksamista. Hyvin muisti mieheni myös neuvoa, miten autolla ajetaan, kuinka traktorilla tehdään pihatöitä ja milloin televisiosta näkyy urheilu ja uutiset.
Nyt toimin itse vapaaehtoisena Taukopirtillä. Omaishoitoyhteisöön voi kuulua monin tavoin!
Tuula Karjalainen, entinen omaishoitaja, Ranuan Taukopirtin vapaaehtoinen